11 vuoden projekti – pyöräillen Barentsinmereltä Mustallemerelle

Kahdella englantilaismiehellä, Jon Armitage ja Shaun Kelly, on yhteinen projekti: pyöräillä läpi Euroopan, päästä päähän, pohjoisesta etelään. Miehet eivät ole ensikertalaisia, sillä aikaisemmin he ovat pyöräilleet Eurooppaa lännestä itään, Atlantilta Mustallemerelle vuosien 2011-2016 aikana, yhteensä 4 500 km.

Jon ja Shaun ovat pyöräilymatkailijoita, joita motivoi nähdä uusia paikkoja. Sellaisia paikkoja, joihin ei muuten tulisi lähdettyä. Pyöräily on ekologinen ja eettinen tapa nähdä maailmaa.

Työelämässä olevat miehet pyöräilevät loma-aikanaan kesällä.

– Pyöräilemme vuosittain keskimäärin 1000 km viikossa. Jos pyöräilisimme koko reitin yhtä kyytiä, veisi se useamman kuukauden, kertoo Jon.

Näin he onnistuvat vuosi vuodelta kulkemaan valitsemaansa reittiä, pala palalta.

Shaun ja Jon Möhkön ruukkimuseon edustalla, Ilomantsissa.

Ilomantsi matkan varrella

Kyseessä ei ole mikä tahansa reitti, vaan EuroVelo 13. Se tunnetaan myös Iron Curtain Trail–nimellä. EuroVelo 13 paljastaa tämän ”rautaesiripun”, jossa Eurooppa jakautui vahvasti itään ja länteen yli puoli vuosisataa.

Nyt reitti yhdistää idän ja lännen, 20 maata ja kolme merta. Se on kuin historian elävä oppitunti, joka muistuttaa sovinnon ja rauhan tekemisestä. Se vie pyöräilijän Etelä-Tšekin ja Pohjois-Itävallan viinitarhoilta Bulgarian ja Kreikan vuoristoon, Baltian maiden vilkkaisiin satamiin ja aina Lapin lakeuksille. Ja Ilomantsiin.

– Ilomantsi on virallisesti osa reittiä, vahvistaa Jon.

Tavoitteena 11 000 kilometriä

Jon ja Shaun haluavat yhdistää matkaansa EuroVelo 13 ja 11 -reitit. Näin ollen kokonaismatkasta tulisi heidän pisin tekemänsä matka tähän mennessä. Tavoitteena on pyöräillä vuosien varrella yhteensä huikeat 11 000 kilometriä mutkineen.

Pelkästään EuroVelo 13 on 10 400 km pitkä, mikä tekee siitä kaikista pisimmän EuroVelo-reitin. Se alkaa Barentsinmereltä, pienestä Grense Jakobslev–kylästä Norjassa ja päättyy Ateenaan, Kreikkaan.

Jo itse reissun valmisteluun menee useampia kuukausia, kun pitää etsiä majoitukset ja tehdä valmistelut kuten varata lennot.

Miehet aloittivat matkanteon vuoden 2017* kesäkuussa. Ensin he lensivät pyöriensä kanssa Kirkensin lentoasemalle ja matkasivat sieltä vielä 50 km Barentsinmerelle. Pyörät koottiin ja seikkailu alkoi.

Jon ja Shaun kulkivat pyörillä rajan yli Suomen puolelle Sevettijärvelle, Ivaloon, Vuotsoon, Sodankylään, Kuusamoon ja Suomussalmelle.

Mutkia matkassa

Tänä vuonna pyörämatka sai jatkoa Suomen puolella. He pyöräilivät Lieksaan ja sieltä Ilomantsiin. Hattuvaarassa miehet kävivät tietenkin itäpisteellä, jota ei voi olla ohittamatta rajaseudulla liikkuessa. Siitä pyörämatka jatkui Möhköön. Seuranaan heillä oli tuhansia verenhimoisia hyttysiä. Muita eläimiä miehet eivät ole nähneet – lukuun ottamatta joitakin karhun jätöksiä.

Möhköön mentäessä miehet eksyivät metsäteille. Metsän siimeksessä alkoi olla jopa vähän huolestuttavaa, mutta onneksi pyöräsovellus auttoi miehet takaisin kartalle ja matka jatkui. Lopulta he pääsivät Möhköön, kylään joen mutkassa.

Jon ja Shaun tekivät pyörämatkansa loppurutistuksen, vaivaiset reilu 500 km, Ilomantsista Helsinkiin. Pääkaupunkiin tulivat myös heidän vaimonsa loman viettoon. Ensi vuonna EuroVelo 13–reitin valloitus jatkuu ja seuraavat 1000 km.

– Olemme nyt suorittaneet reitin Norjan ja Suomen osalta. Ensi vuonna suuntamme Viroon, päättää Shaun.

Artikkelin kuvat: Asta Jansson

*Artikkeli on kirjoitettu alun perin kesällä 2018.

Motoristi, joka ajaa säällä kuin säällä

Veli Pekka Kukkonen on erilainen motoristi. Jyväskylästä kotoisin oleva mies ajaa niin kesällä kuin talvella. Häntä ei pidättele kylmä, ei lumi, eikä viima. Mikä saa miehen hyppäämään moottoripyörän selkään kovallakin pakkasella ja vieläpä nauttii siitä? Ja miten hän tekee sen?

Lumisade on peittänyt maan valkoisen vaipan alle. Järvet ovat jäätyneet. Pimeys on edelleen läsnä. Lämpötilat ovat paukkuneet jopa -30 asteessa. Suomessa on nyt talvi, mutta yhtä hyvin kyseessä voisi olla mikä tahansa muu Pohjoismaa.

Yhtäkkiä näkyy moottoripyörä keskellä ei mitään. Se on Veli Pekka Kukkonen, erilainen moottoripyöräilijä. Hän on ajanut talviaikaan lukuisissa Euroopan maissa. Kukkonen, joka tunnetaan myös McHuurteena, on tosimotoristi. Huurre sanana tarkoittaa myös jääkidekerrosta. Siinä mielessä hän on nimensä veroinen mies.

Rakas harrastus

Moottoripyöräilyharrastus juontaa juurensa nuoruuteen. Ensin kuvioihin tuli mopolla ajelu. Nuori mies aloitti ensimmäisessä työssään jakaen lehtiä liikkuen juurikin mopolla. Kun talvi tuli, homma jatkui. Välillä hän jopa kaatui pientareelle ja lehdet levisivät, mutta suomalaisella sisulla hän nousi ja jatkoi matkaa. Ensimmäisen Trial-pyöränsä hän hankki 1980-luvulla. Innostuksen kasvaessa pyörät vaihtuivat matkamallisiin. Nykyisin hän omistaa kuusi moottoripyörää, joista kolmea hän käyttää talvisin.

– Sanoisin, että moottoripyöräilyyn ”kasvaa” sisälle, sanoo McHuurre.

McHuurre todella rakastaa moottoripyöräilyä. Vain silloin hän voi kokea vapauden, keveyden ja sellaisen yhteyden luontoon, jollaista ei voi kokea esimerkiksi autossa istuessa. 

– Kun aikansa ajelee hyvissä keleissä, niin kai siihen sitten jo väsyy? Eli pitää saada jotain uutta ja samalla uusia haasteita! Samoin, jos haluaa harrastaa mp-ajoa tosissaan, niin silloin siihen ei saa tulla mitään tekosyitä, kuten kylmä, sade, lumi tai lumimyräkkä, kertoo McHuurre.

Mies ei kuitenkaan harrastaisi talvimoottoripyöräilyä, jollei todella nauttisi siitä. Nykyaikaiset varusteet mahdollistavat mukavan ajokokemuksen myös talvikeleillä, joka parhaimmillaan voi olla -30 astetta. McHuurteella on menossa jo 11. vuosi talvimoottoripyöräilyn parissa. Ajokilometrejä on kertynyt 8000–10 000 talvea kohden. 

– Palelin aikoinaan niin paljon, että vuosia sitten päätin, etten aio palella enää!

Talvimoottoripyöräilyssä on monia huomioon otettavia asioita. 

– Tietenkin moottoripyörän on oltava kunnossa. On tarkistettava mm. vaijerit, lukot ja virtapuoli varmistaen pyörän olevan täysin ehjä. 

Moottoripyörässä on talvisin oltava reilusti valoja, eli päävalon lisäksi muun muassa Led-sumuvalopari ja kauaksi kantava Led-porolamppu. Led-valot ovat tehokkaita, vievät vain vähän sähköä ja niiden saatavuus on parantunut.

– Niiden ainoa huono puoli on, etteivät ne lämmitä lasia. Tällöin lamppujen lasit jäätyvät helposti pakkasella umpeen, joten niitä pitää aika-ajoin raaputtaa puhtaaksi.

Ennen Led-valoja lamput paloivat niin kuumana, että ne sulattivat lumen ja jään.

Renkaina ovat nastarenkaat. Talvi -ja nastarenkaat ovat suomalaisia keksintöjä. Renkaiden nastoitus alkoi 1930-luvulla Suomessa, mutta yleistyi toden teolla vasta myöhemmin. Nastat ovat nykytietämyksen valossa kaikista tehokkain keino estää ajoneuvon tahaton liikkuminen talviolosuhteissa kuten jäisellä tien pinnalla. 

Nastarenkaat maksavat noin 400–600 euroa ja kestävät 4-5 talvea riippuen ajotavasta.

Oikeanlaiset vaatteet ja varusteet

Talvimoottoripyöräilijän on otettava huomioon oikeanlainen vaatetus, kuten talvikäyttöön sopiva puku, jossa on irrotettava sisävuori. Silloin sen voi laittaa helpommin kuivumaan. Puvun olisi hyvä olla myös vedenpitävä.

– Talvisinkin on usein satanut vettä, kertoo McHuurre. – Sama koskee housuja, ja housujen pitää olla haalarimallinen, joka suojaa parhaiten. Suojat ovat myös talvella tarpeen, eli niin kyynär-, selkä-, polvi -ja lonkkasuojat on oltava.

McHuurre käyttää villasukkia niin kesällä kuin talvella. Jos varpaita alkaa vilustaa, häneltä löytyy myös sähkölämmitteiset sukat. Yllättäen hanskat eivät ole välttämättömät, sillä kahvat lämmittävät ja lisäksi niissä on huput, jotka suojaavat käsiä. Kuuluisa kerrospukeutuminen toimii ja pitää lämpimänä. Jopa alusvaatteissa on hyvä lämmöneristyskyky, sillä ne on valmistettu angoravillasta. 

Talvikypärästä löytyy sähkövisiiri, joka auttaa hyvään näkyvyyteen. Kypärän on oltava avattavaa mallia, jotta syöminen ja juominen onnistuvat ajon aikana, eikä turhia pysähdyksiä tarvitse tehdä.

Yksi tärkeimmistä talvimoottoripyöräilijän varusteista McHuurteen mielestä, suojien lisäksi, on thuliliivit eli sähkölämmitteinen liivi. Se pitää lämpimänä kylmimmissäkin olosuhteissa. 

– On todella kätevää, kun liivi lämmittää! sanoo McHuurre. Hän tunnustaa käyttävänsä liiviä jopa kesäaikaan. Todella kylmällä säällä eli -28 °C tai enemmän hän käyttää jopa kahta liiviä, jolloin kylmä ei haittaa ollenkaan.

Sähköliivi saa virtansa virtaulosoton avulla, joka on myös ehdoton lisävaruste.

– Virtaulosottoja täytyy olla useampia, vinkkaa McHuurre. – Tällöin matkanteko ei ole yhden varassa. Tien päällä voi virtaulosotto jos toinenkin mennä rikki, eikä silloin pimeässä, kylmässä, tuulessa tai lumisateessa ole mahdollista alkaa selvittelemään vikaa.  

Moottoripyöräily talvella

Talvimoottoripyöräily eroaa monessa suhteessa verrattuna kesäaikaan. On oltava varovaisempi. Jarrutusmatka on paljon pidempi. 

– Toisaalta, jos sää on hyvä, voi pito hyvillä nastarenkailla olla jopa paljon parempi kuin kesällä, kertoo McHuurre.

Pakkanen itsessään ei ole este moottoripyöräilylle, paitsi yön jäljiltä. Lähteekö pyörä käyntiin? Jos ei lähde, niin silloin ei voi muuta tehdä kuin odottaa. Talvimoottoripyöräily ei ole hoppuisen miehen hommaa. Pyörän voi saada käyntiin myös apuvirran ja kaapeleiden avulla. 

Moottoripyörällä pääsee niin kovaa kuin vain uskaltaa ajaa talvella. Kuitenkin talvinopeusrajoitukset on tehty noudatettaviksi. Oman jaksamisen mukaan voi ajaa useita satoja kilometrejä.

– Mukavaa matkanteko on päivämatkan ollessa n.450–650 km. Kylmässä säässä pärjää, kun ei pidä liian pitkiä taukoja, vinkkaa McHuurre.

Talviaikaan pohjoisessa napapiiristä alkaen vaikuttaa kaamos eli polaariyö, jolloin aurinko ei nouse näkyviin horisontin takaa ollenkaan. Myös tällaisesta ajosta McHuurteella on kokemusta, sillä hän on ajanut kaamoksen aikaan Lapissa, Ruotsissa ja Norjassa. 

– Se ei mielestäni eroa juuri mitenkään muutoin talviajosta kuin , että tietenkin päivät ovat lyhyempiä. Aurinkoa ei näe, eli etelän suunnassa, horisontin takana vain ”valostaa”. Yleisväritys kaikkialla on sininen. 

Talvimoottoripyöräilyn haasteet

Talviajon haasteita ovat pimeys, lumisateet, tuiskut, vesi -ja räntäsade, jotka vaikeuttavat ajonäkyvyyttä. Myös hengityshuuru vaikeuttaa näkyvyyttä, minkä vuoksi sähkövisiiri kuuluu varusteisiin. 

Myös huonosti auratut tiet tuovat harmaita hiuksia talvimoottoripyöräilijälle. Tie ei ole tasalaatuinen ja kaikkiin yllätyksiin on varauduttava ajaessa, mikä tekee ajosta melkein kuin extreme-ajoa.

Nastoilla ajaessa rengas reagoi herkästi tien pinnan kaikkiin epätasaisuuksiin, joita aiheuttavat niin tien laatu eli onko nauhapaikkauksia kuin auraukset. Nauhapaikkauksia käytetään asfalttitien pinnan säästökorjauksissa Suomessa.

– Teiden kunto on huonontunut vuosi vuodelta, harmittelee McHuurre. – Lisäksi auraukset ovat olemattomia.

Talvimoottoripyöräilijälle vaaran paikkana ovat nimenomaan nauhapaikkaukset, sillä niistä tulevat kaikista pahimmat huojunnat ja yllätykset.

– Ei voi autoilija edes ymmärtää, miten nauhapaikat vaikuttavat ja vaikeuttavat moottoripyörällä ajoa, huokaa McHuurre. 

Lumi tiellä on talvimoottoripyöräilijälle kaksipiippuinen juttu. Lumi on silloin hyvästä, kun se peittää nauhapaikkaukset tehden ajosta paljon pehmeämpää ja turvallista. 

Toisaalta lumi tuo omat haasteensa, sillä se huonontaa näkyvyyttä. Silloin nopeutta on laskettava. Myös irtolumi, joka nousee autojen tai rekkojen ajaessa, on paha. Se voi leijailla ilmassa jopa viisi minuuttia, ennen kuin laskeutuu taas maahan. Silloin esimerkiksi aura-auton ohittaminen on mahdotonta. 

– Vastaantulijoiden valot ovat sitten vielä luku sinänsä! Eli pimeällä tarvitaan valoa, mutta monet käyttävät sumuvaloja lainvastaisesti hyvälläkin pimeällä säällä. Rekat puskevat puskurissa kiinni, ja erityisesti talvisin, se ei tunnu kivalta, luettelee McHuurre.

Kaikista haasteistaan huolimatta talvimoottoripyöräily on nautinnollista ja mukavaa. Jokainen matka on elämys. Hyvien ja nykyaikaisten varusteiden ansiosta moottoripyöräily onnistuu mainiosti talvella, eikä tarvitse palella.

Ennen kaikkea talvimoottoripyöräilyyn tarvitaan rohkeutta. Kristilliset arvot omaava McHuurre saa voimaa uskosta ja kokee, että Jeesus on johdattanut häntä matkoillaan. Mies ei suunnittele etukäteen reittejään, vaan menee eteenpäin uskoen johdatukseen.

Matkan varrella hän tapaa hyvin erilaisia ihmisiä. Myös palvelut ovat pelanneet. Aina on löytynyt huoltoasema tai majapaikka. Epätoivoisilta tuntuviin tilanteisiin hän ei ole joutunut – paitsi yhden kerran. 

Pulassa Norjan erämaassa

Ajaessaan Norjan erämaassa, McHuurre joutui kovaan lumimyrskyyn. Tuuli niin paljon, ettei hän voinut edes pysähtyä kaatumatta. Oli siis vain jatkettava eteenpäin lumesta ja tuulesta huolimatta melkein vaaka-asennossa pienellä vaihteella toivoen, että pääsisi jonnekin suojaan ja rukoillen.

Hän tunsi jo voimiensa loppuvan, kun viime hetkellä näki tien poskessa punaisen pakettiauton. Se tuntui ihmeeltä. Hän meni sen suojaan ja haukkoi henkeään. Ei mennyt pitkään, kun kuului moottorikelkan ääni ja pian hän näki jonkun ajavan tien laitaa pitkin.

Se oli Petter. Paikallinen porosaamelainen, joka lupasi viedä McHuurteen turvaan mökilleen odottamaan myrskyn laantumista. He olivat mökillä kuusi tuntia, minkä jälkeen myrsky oli mennyt ohi ja McHuurre pystyi jatkamaan matkaansa. 

McHuurre on kiertänyt talviaikaan Suomen Lapissa, Ruotsissa ja Norjassa sekä useimmissa Euroopan maissa. Hän ei osaa mainita yhtä parasta paikkaa.

– Norja sykähdyttää aina, sekä Huippuvuoret. Lofootit, Andøya, Leknes, Hamninberg. Unohtumattomia paikkoja on lukemattomia, ei voi määritellä parasta, päättää McHuurre.

Artikkelin valokuvat: Veli Pekka Kukkonen.
McHuurteen seikkailuja voi seurata hänen Youtube-kanavansa kautta.

Lehmälive alkoi Ilomantsissa

Lumisen talvimaiseman keskellä näkyy heinäpaali. Kauempana piirtyy talo. Lehmä rouskuttaa heinää. On kuin aika olisi pysähtynyt. Mistään ei voisi arvata, että kymmenet, jopa sadat silmäparit tarkkailevat näkymää.

Kyseessä on suora lähetys Piipposten tilalta. Nyt kuka vain lehmistä kiinnostunut voi mennä Internettiin katsomaan lehmien elämää omin silmin. Kyseessä on lehmälive, tällä hetkellä tiettävästi Suomen ainoa.

Lehmälivessä pääsee seuraamaan itäsuomenkarjaa eli kyyttöjä reaaliajassa.

Piipposet tunnetaan suosittujen Lehmäleirien maatilan isäntäväkenä. Leireillä pääsee viettämään kesäisin aktiivilomaa maaseudun helmassa. Siellä opetellaan katoavaa kansantaitoa eli lehmänlypsyä käsin, tehdään maatilan töitä ja nautitaan luonnosta. Leirille tulijoita on ympäri Suomen ja jopa ulkomailta asti.

Lehmäleirejä on järjestetty vuodesta 2009 yhteistyössä Maukkulan Mustikkamäen kanssa, jossa leiriläiset majoittuvat ja nauttivat paikallisesta lähiruoasta. Itse maatila sijaitsee Maukkulan kylässä vain kivenheiton päässä Seppälänvaaralla 202 metrin korkeudessa. Sieltä avautuvat näkymät Ilomantsin kirkonkylälle sekä Sonkajan ja Naarvan vaaroille asti.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 12 vuotta ensimmäisestä Lehmäleiristä. Ajatus syntyi, kun kyläläiset kokoontuivat miettimään yhdessä tulevia aktiviteetteja, kuten esimerkiksi lehmien ja vuohien lypsyä, joilla kaupunkilaiset voisivat kiinnostua maalaiskylästä uudella tavalla.

Lopulta kolme yrittäjää Riitta-Miina Piipponen, Maukkulan Mustikkamäen emäntä Anita Timonen ja Eeva Punta saivat yhdessä ajatuksen tällaisten leirien järjestämisestä. Kyyttöjen suojelu on heille tärkeää.

Lehmäleirien tavoitteena onkin suojella kyyttöjä, tehdä niitä tunnetummaksi ja lisätä tietoisuutta harvinaisesta rodusta. Kyyttö on vakiintunut kansan suuhun puhuttaessa itäsuomenkarjasta.

Lehmä tuli taloon

Piipposten tilalta löytyy tällä hetkellä kahdeksan kyyttöä, 50 lammasta, neljä vuohta ja yksi hevonen. Aina heillä ei ole ollut niin paljon eläimiä, eivätkä kyytöt ole olleet aina heidän elämässään. Kaikki sai alkunsa Impistä. Impi oli Piipposten ensimmäinen lehmä, joka tuli taloon. Impin tarina on se, joka kerrotaan ja joka elää vahvasti Riitta-Miinan muistoissa:

–  Impin emä Venla oli peräisin Pielisen saaresta, jossa oli täysin kotoperäinen kyyttökanta. Viime hetkellä professori Juha Kantanen onnistui pelastamaan kaksi harvinaista kyyttökarjan lehmää, Venlan ja Huhtinki-hiehon, saarelta – muiden joutuessa teuraaksi omistajan kuoltua. Näistä Venla tuli Ilomantsin maatalousoppilaitokselle, ja tytär Impi päätyi meille.

Kuvassa Riitta-Miina Piipponen ja Impi.

Siitä lähtien kyytöt ovat olleet osa Piipposten elämää ja niiden suojelu tärkeää. Impi eli lopulta 24-vuotiaaksi ja sai 15 vasikkaa, joista kaikki myytiin pitoon tai pidettiin itsellä.

Rotu on harvinainen. Verrattaessa vaikkapa saimaannorppaan, 1980-1990-lukujen taitteessa kyyttöjä oli jopa vähemmän kuin norppia eli alle sata kappaletta.

Ensin tuli norppalive, nyt lehmälive

WWF on järjestänyt jo muutaman talven ajan huippusuosittua norppaliveä, jossa pääsee seuraamaan saimaannorppien elämää suorana lähetyksenä.

Nyt on lehmäliven vuoro, jonka päätähtinä nähdään harvinaisia kyyttöjä. Vierailevina tähtinä voi bongata hevosen, rusakoita tai jopa ketun.

Lehmälivessä nettikamera välittää suoraa lähetystä vuorokauden ympäri viikon jokaisena päivänä. Aamulla lehmät viedään ulos heinäpaalin luokse ja yöksi ne otetaan takaisin sisälle. Jos on kylmä tai muuten huono sää, niitä ei viedä ulos ollenkaan.

Lehmäliven tarkoituksena on tavoittaa kyytöistä kiinnostunut yleisö ympäri Suomen. Siitä se ajatuskin alun perin lähti perheen miettiessä asiaa.

–  Ajattelimme, että muistakin kuin meistä olisi mukava seurailla kyyttöjen touhuja!

Monet Lehmäleireille osallistuneet ovat yhteydessä vielä kesän jälkeenkin.

–  Leiriläiset lähettelevät jälkikäteen postitse tuttipulloja hylätyille karitsoille. Eläimille lähetellään talvella terveisiä, ja minua pyydetään rapsuttamaan niitä heidän puolestaan, iloitsee Riitta-Miina.

Kyytöt ovat luonteeltaan uteliaita ja ystävällisiä.

Nyt leiriläisillä ja kaikilla muilla kyytöistä kiinnostuneilla on mahdollisuus kurkkia lehmien kuulumisia. Kamerassa linssiluteina näkyvät Lauha, Hertta, Ruusunnuppu ja Hula Hula. Lähetys alkoi tammikuussa ja se on saanut positiivisen vastaanoton sosiaalisessa mediassa. Tykkäyksiä on satanut ja monet ovat kommentoineet havainnoistaan.

Lehmien lisäksi kamerassa on näkynyt myös Suppu-hevonen. Yöllä lehmiä ei kamerassa näy. Sitä vastoin yöaikaan tarkkasilmäisimmät ovat huomanneet rusakon vilahtavan ja jopa ketun, joka liikkui lehmien ollessa jo sisätiloissa.

Tallentavan kameran ansiosta on mahdollista tarkistaa aikaisempia tapahtumia. Kamera on toiminnassa toistaiseksi, myös kesällä.

–  Kesällä tulee olemaan toiminnassa, vaikka lehmät vaeltavat laajemmalla alueella ja menevät metsäänkin, mutta tulevat kyllä näkymään kamerassa, lupaa Riitta-Miina.

Kurkista lehmäliveen!

Asta Jansson

Huikea loppuhuipennus hyväntekeväisyystempaukselle – Marjaana tapasi laulajatähti Robbie Williamsin

Korpilahtelainen perheenäiti ja ekologinen kampaaja, Marjaana Kokki, on fanittanut laulaja Robbie Williamsia jo pitkään, aivan nuoresta pitäen. Hän halusi toteuttaa hyväntekeväisyystempauksen Unicefin lasten hyväksi ja Robbie Williamsin kunniaksi. 

Hyväntekeväisyystempauksessa myytiin selfie-paikkoja TEAM ROBBIE-fanilippuun. Kuvia faneilta tuli ympäri maailman ja ne Marjaana kiinnitti itse isoon lakanaan muodostaen sanat: TEAM ROBBIE. Fanilippu oli syntynyt.  

Robbien faniyhteisö on hyvin tiivis ja kasaan saatiin reilusti yli 1000 euroa lasten hyväksi. Osa tuotosta tuli joulukuussa Marjaanan järjestämän Facebook-joulukalenterin kautta, johon lahjoituksia tuli suomalaisilta yrityksiltä.

 – Kaikella tällä mitä teen, haluan samalla osoittaa myös arvostusta Robbieta kohtaan, kaikkien meidän fanien puolesta. Kiitos Robbien, hänen musiikkinsa on auttanut monia jaksamaan, kertoo Marjaana. 

Matka hyväntekeväisyysotteluun Englantiin

Valmis fanilippu oli tarkoitus laittaa esille tunnetussa hyväntekeväisyysottelussa. Marjaana matkasi Manchesteriin, Englantiin, kesäkuun 2018 alussa viedäkseen lipun perille henkilökohtaisesti ja tavatakseen samalla muita paikalle tulleita fani-ystäviään. Majoitus järjestyi toisen Robbie Williams-fanin luota. Matkan ja materiaalit Marjaana kustansi omasta pussistaan.

Soccer Aid on tunnettu, joka toinen vuosi järjestettävä hyväntekeväisyysottelu, jossa jalkapallotähdet sekä muut julkisuuden henkilöt pelaavat jalkapalloa hyvän asian puolesta. Tänä vuonna pelaamassa oli myös Usain Bolt, tunnettu erittäin menestyneenä pikajuoksijana. Pelikentällä on nähty aikaisemmin myös suomalaisjalkapalloilija Sami Hyypiä. 

Valitettavasti lippua ei lopulta saatu esille varsinaisen pelin aikana, sillä sää ei suosinut tapahtumaa. Kaatosade yllätti juuri, kun se olisi pitänyt laittaa esille. Fanilippu päätyi kuitenkin ennen peliä televisioon ja sitä kuvattiin myös lehdistön toimesta.

Unelmien täyttymys – onnekas kohtaaminen Robbie Williamsin kanssa

Fanit pääsivät tapaamaan Robbien nopeasti kasvotusten, sillä lämmittelyjen päätteeksi hän tuli tervehtimään seuraajiaan ja otti selfieitä heidän kanssaan.

Marjaana oli yksi onnekkaista. Vaikka tapaaminen oli ajallisesti hyvin lyhyt, se antoi paljon. Laulaja nimittäin tunnisti Marjaanan sanoen: ”Kiva nähdä sinua, tervetuloa Englantiin!” He ovat tulleet tutuiksi aikaisemmin sosiaalisen median välityksellä. Ja Robbie tuskin on unohtanut esimerkiksi sitä jättipeittoa, jonka valmistukseen Marjaana käytti puolitoista vuotta. Jättipeittoon koottiin henkilökohtaisia tervehdyksiä Robbielle faneilta eri puolelta maailmaa. 

Marjaanan matka Englantiin oli onnistunut. Hänen pitkäaikainen unelmansa toteutuminen ja lasten hyväksi saatu summa lämmittävät hänen mieltä vielä pitkään.  Marjaanalla on jo paljon uusia ideoita ja energiaa. Toiveissa on saada kerättyä lisää rahaa Unicefille lähitulevaisuudessa. Nähtäväksi jää, mitä hän toteuttaa seuraavaksi.

Yksi mies kiitti Uruguayta Suomen auttamisesta sota-aikana – kiitokset perille 80 vuotta myöhemmin

Kun Raimo Salo, 65, näki Iltalehden artikkelin itsenäisyyspäivänä vuonna 2018, sai se hänet poikkeuksellisiin toimiin. Artikkelissa kerrottiin, kuinka Suomen sotilaat taistelivat jatkosodassa eteläamerikkalaisen ”nötkötin” voimalla ja miten Uruguay auttoi Suomea sota-aikaan.

– Artikkelin luettuani aloin pohtia, onko kukaan Suomesta ikinä kiittänyt Uruguayta hienosta eleestä auttaa sodan runtelemaa Suomea, kertoo Salo. Kyseessä on ”unohdetuksi historiaksi” nimetty yhteys, sillä aikaisemmin asia ei ole ollut yleisessä tiedossa, eikä siitä ole kirjoitettu lehdissä juuri ollenkaan.

Uruguay auttoi Suomea lähettämällä laivalastillisen elintarvikkeita ja villapaaleja sota-avustuksena ennen jatkosodan syttymistä. Latinalaisen Amerikan maat tukivat tuolloin Suomea ja uskalsivat arvostella Neuvostoliittoa. Uruguay uhkasi jopa erota itse Kansainliitosta, ellei Neuvostoliittoa eroteta.

Salo päätti kiittää yksityishenkilönä Uruguayta, sen kansaa ja presidenttiä koko Suomen puolesta, lähes 80 vuotta tapahtumien jälkeen. Hän tarttui tuumasta toimeen ja otti ensitöikseen yhteyttä maan suurlähetystöön. Suurlähettiläs Pablo Sader vastasi nopeasti ja otti idean vastaan erittäin positiivisesti. Tapaaminen sovittiin kolme kuukauden päähän. Alkoi huolellinen valmistautuminen tapaamiseen, jonka Salo koki kunnia-asiaksi.                            

Juuri Salo, jos kuka ymmärtää, miten tärkeää Uruguayn apu oli ollut Suomelle noina vaikeina sotavuosina.

– Äitini kertoi kuinka jouluna 1935 perheen ainoana ruokana oli suolavedessä keitetyt perunat. Se on taustalla ja vaikuttaa edelleen minuun, tunnustaa Salo.

Tenoriluutnantti ja dokumenttituottaja Raimo Salo Uruguayn suurlähetystön edessä Helsingissä 25.3.2019.

Opistoupseerista laulavaksi tenoriluutnantiksi ja dokumenttituottajaksi

Historia ja sota ovat koskettaneet Salon koko elämää niin töiden kuin myös perheen kautta. Hänen isänsä oli kolmen sodan veteraani, talvi-, jatko- ja Lapin sodissa. Salon tarina alkaa Kyyjärveltä. Hän syntyi pienviljelijäperheen kuopuksena. Perhe sai elantonsa metsätöistä ja muutamista tilan lehmistä. Isältään Salo sai mallin ahkeraan työntekoon.

Nuori Salo työskenteli metsänistutustöissä ja ansaitsemillaan rahoilla hän hankki ensimmäisen kitaransa. Seuraavaksi piti vain oppia soittamaan sitä! Salo ajoi mopollaan 60 kilometrin päähän Kinnulaan, Hakalan tilalle, jossa asui Pekkarisen muusikkoperhe. Hän koputti oveen ja kysyi, voisiko joku opettaa hänelle kitaransoittoa. Musikaalisena ihmisenä hän oppi nopeasti. Se oli ensisysäys musiikin maailmaan.

Varsinainen muusikon ura alkoi Ruotsin puolella 70-luvulla, jonne nuori mies oli mennyt töiden perässä Volvon tehtaalle siskon houkuttelemana. Hän aloitti Trollboys -yhtyeen kitaristina ja myöhemmin ammattimuusikkona Suomessa muun muassa Finlandia-orkesterissa. Varusmiespalveluksen jälkeen Salo jäi puolustusvoimiin opistoupseeriksi, jossa teki varsinaisen työuransa.

Eläkkeelle hän jäi Ilmavoimista yliluutnanttina v.2006, mutta ei jäänyt makaamaan laakereilleen. Uusi ura alkoi dokumenttituottajana. Historiallisia dokumentteja Salo on tehnyt kolmisenkymmentä muun muassa Yleisradiolle. Hän jatkoi myös muusikon uraansa. Nykyisin Raimo Salo on tunnettu maailman ainoana tenoriluutnanttina. Keikkoja hän on tehnyt jopa Yhdysvalloissa ja Kanadassa asti.

Kiitokset Uruguaylle lähes 80 vuoden jälkeen

On 25. maaliskuuta 2019. Salo seisoo Uruguayn suurlähetystön edessä Helsingissä. Kyseessä on tärkeä päivä, jota hän on valmistellut huolella. Tapaaminen on sovittu jo hyvissä ajoin. Päällä on uusi puku. Salo on menossa antamaan lahjaa ja kiitoskirjettä, jotka on osoitettu Uruguayn presidentille Tabaré Vázquezille.

Hänet valtaa liikutus katsoessaan Uruguayn liehuvaa sinivalkoista lippua, jossa on aurinko. Se muistuttaa häntä Suomen lipusta ja leijonasta. Isänmaa on Salolle rakas. Onhan hän tehnyt elämänuransa puolustusvoimissa opistoupseerina ja nykyisin historiallisten dokumenttien parissa, joista monet käsittelevät sotaa tavalla tai toisella.

Tuona maaliskuun päivänä Uruguayn suurlähetystössä Salon otti vastaan Sinikka Tervo, suurlähettilään assistentti. Suurlähettiläs Pablo Sader tuli paikalle täsmällisesti Uruguayn presidentin puolesta. Aluksi juotiin kahvit ennen kuin siirryttiin lahjojen antoon ja puheisiin.

Raimo Salo ja Uruguayn suurlähettiläs Pablo Sader.

Salo oli tuonut Uruguayn presidentille lahjaksi itse tuottamansa historiallisen dokumentin. Hän antoi sen hienossa rasiassa, joka on valmistettu käsityönä suomalaisesta koivusta. Lahjan mukana oli myös espanjaksi käännetty kirje. Dokumentti kertoo lotista ja heidän kokemuksistaan omin sanoin. Se on Salon tärkein, juuri siihen aikakauteen liittyvä työ, jolloin Uruguay auttoi Suomea.

– Meillä on erilaiset kulttuurit, mutta ymmärrämme toisiamme samanlaisen taustan takia, pohti Sader puheessaan.

Suurlähettiläs ei ollut tullut tapaamiseen tyhjin käsin. Hän lahjoitti Salolle uruguaylaista viiniä ja naudanlihasäilykepurkin. Uruguay on tunnettu nimenomaan naudanlihastaan, mutta huvin vuoksi Sader ei sitä tuonut. Kyseessä on jäljennös purkista, joita Uruguay oli laittanut Suomeen yli 10.000 kappaletta. Laiva saapui lasteineen perille keväällä 1940.

Puheessaan Sader kertasi noita 80 vuoden takaisia tapahtumia. Miten niinkin pieni maa kuin Uruguay auttoi Suomea. Miten Uruguay keräsi 100.000 pesetaa laittaakseen laivalastillisen hyödykkeitä sota-avustuksena. Miten kyseessä oli tuohon aikaan merkittävä summa ja voimanponnistus.

– Tiedämme laivan nimen. Tiedämme, että se lähti ja saapui, mutta emme tiedä, mitä lastille tarkalleen ottaen tapahtui, kertoo Sader ja viittaa puheessaan, miten laiva tuli perille talvisodan ollessa jo ohitse.

– Luultavasti se auttoi noissa melko kriittisissä hetkissä sodan jälkeen, kenties ruokkimaan asukkaita tai kotiutettuja sotilaita. Uskomme, että joka tapauksessa naudanlihasäilykkeet olivat osa uudelleennousua. Talvisota otettiin Uruguayssa erittäin vakavasti. Se näki Suomessa toisen pienen maan, jota suurvalta uhkasi miehittää, jatkoi Sader.

– Haluan vielä kiittää herra Saloa hänen lämpimästä eleestään ja dokumentista, joka kertoo noista kovista ja ratkaisevista vuosista Suomen itsenäisyydessä ja joka yhdistää meitä taloudellisesti, poliittisesti, yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti, päätti Sader.

Tapaamisesta jäi Salolle hyvä ja helpottunut olo. Tunne, että oli tehnyt oikein.

– Toivon Uruguayn kansalle kaikkea hyvää ja toivon pääseväni sinne joskus kertomaan sanoin, sävelin ja kuvin maamme historiasta.