Miten minä, suomalainen, Pohjois-Karjalan neito, päädyin julkaisemaan Espanjassa teneriffalaisessa lehdessä? Kyseessä ei ollut sattumaa, tai ehkä sittenkin…
Minulla on hyvin vankka side Espanjaan, sillä olen asunut siellä niin pitkään. Opin espanjan kuin se olisi toinen äidinkieleni. Pian huomasin tykkääväni kielestä niin paljon, että kirjoitin myös espanjaksi. Sitten minusta alkoi tuntua, että kirjoitan sillä paremmin kuin omalla äidinkielelläni.
Teneriffalla asuessani liityin kirjoittamiskurssille, enkä ollut tunneilta poissa kertaakaan. En kuitenkaan ollut koskaan uskaltanut lukea omia kirjoituksiani ääneen, vaan sen homman jätin muille. Kunnes koitti viimeinen kerta… Ja hoin mielessäni itselleni: nyt tai ei koskaan. Käteni hikosivat ja sydän hakkasi.
Nousin ja menin yleisön eteen, enkä uskaltanut katsoa kehenkään. Luin ensimmäisen koskaan kirjoittamani minitarinan. Vasta, kun olin päässyt loppuun asti, uskalsin katsoa yleisöön. Sain raikuvat aplodit, jossa sinänsä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä. Aplodit kuuluvat hyviin tapoihin.
Mutta tällä kertaa ihmiset tulivat puheilleni. Eräs rouva kiitteli espanjan taitoani. Toinen vanhempi mies oli niin vaikuttunut tekstistäni, että tarjosi yhteistyömahdollisuutta lehdessä. Ja minä tartuin siihen. Siitä asti olen julkaissut kirjoituksiani lehdessä Espanjassa ja minulla on aina hyvä syy kirjoittaa uusi minitarina.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun julkaisen Espanjassa. Aikaisemmin olen julkaissut sarjakuvia ja kaksi kirjaa yhdessä kirjoittajatovereideni kanssa. Mutta se on kokonaan toinen tarina se… Nyt laitan kuusi kirjoittamaani minitarinaa tähän luettavaksesi. Se ensimmäinen, koskaan kirjoittamani minitarina löytyy tämän artikkelin viimeisimpänä.
1. Hotelli
Astuessani sisään minulle osoitettuun huoneeseen, nenäni vainuaa raikkaan, vasta pestyn vartalon tuoksun. Katseeni nauliintuu alasti sängyllä makaavaan naiseen. Näen, miten hänen hahmonsa piirtyy ryppyisiin lakanoihin ja auringon viimeiset säteet läpäisevät verhot. Kiihotun sellaisen näyn edessä ja hyppään sängylle iloisesti läähättäen. Annan pitkän ja märän nuolaisun selkää pitkin… Hän herää yllättyneenä, mutta katseidemme kohdatessa, hymy ilmestyy hänen kasvoillensa ja iloisesti naurahtaen henkäisee: ”Ah, se oletkin sinä, uskollinen koirani.”
Asta Jansson
2. Varpuseni
Eräänä aurinkoisena kesäpäivänä olin terassillani hoitamassa kasvejani, kun yllättäen lintu alkoi lennähdellä ympärilläni. Se oli suuri ja vahva varpunen ja se lensi puolelta toiselle kuin seuraten minua. ”Onpas outoa”, ajattelin. Menin sisälle asuntooni, mutta varpunen jatkoi terassilla liitämistään. Niinpä menin uudestaan ulos ja sitten muistin…
Istun lempinojatuolissani, joka on niin pehmyt, että se kietoo minut syleilyynsä ja niin mukava, että silmäluomeni alkavat painua hitaasti alas. Siitä huolimatta, että televisiosta tulee lempiohjelmani, ainut seuralaiseni. Yhtäkkiä kuulen paukahduksen, johon herään. Jokin oli tippunut. Menen terassille ja katson illan hämäryyteen. Katsomattakin tiedän terassini olevan tyhjä tila, jossa ei ole yhden yhtä kukkaa tai kasvia.
Ja sitten siellä lattialla näin linnun, jonka jalat sojottivat taivaaseen. Näytti kuin se olisi kuollut. Laitoin ryppyisen käteni rinnalleni kuin surunosoituksena linnun kuolemasta ja suljin silmäni. Pian kuulen räpyttelyä. Avaan silmän ja sitten toisen. Se on varpunen, pieni ja hento, melkein vastasyntynyt, heiluttelen siipiänsä silmieni edessä. Mutta ei lennä, eikä ehkä osaakaan. Otan sen kämmenelleni ja silitän sen päätä, jolloin lintunen rauhoittuu.
Se asettuu olkapäälleni ja on seuranani koko asunnossa. Se katsoo televisiota kanssani, on mukanani aamupalalla, lounaalla… Aina, kun tulen kotiin, näen sen terassilla kylmästä huolimatta. Siellä sillä on aina vettä ja ruokaa saadakseen voimansa takaisin. Kunnes eräänä päivänä sitä ei enää ollut. Se lähti lentäen sanomatta hyvästejä tai kiitosta.
Asta Jansson
3. Kirjoitus
Ensin on kirjaimia, jotka muodostavat sanoja. Sanat leikkivät keskenään luoden lauseita ja lauseet säveltävät tarinan. Tarinoita, jotka ovat ymmärrettäviä, välillä absurdeja ja joskus hauskoja. En koskaan tiedä, millainen tarinasta tulee, ennen kuin pääsen loppuun asti…
Jos voin kirjoittaa muulla kielellä, joka ei ole minun, se johtuu siitä, että kirjoitukset ovat sisälläni. Ja yhtäkkiä se en ole minä, joka kirjoittaa, vaan Kirjoitus.
Asta Jansson
4. Sormus
Sormus pyöri pyörimistään. Kunnes teki viimeiset piruettinsa ennen kuin kaatui maahan aiheuttaen vienon kilahduksen. Suuret vesipisarat löivät kaduille. Kuitenkaan kukaan ei kiinnittänyt huomiota tuohon sormukseen, jonka joku oli juuri kadottanut…
Paitsi eräs nainen, joka sen nähdessään kumartui, otti sen ja laittoi takkinsa taskuun: jonne se jäi unohduksiin. Sinä vuonna hän tapasi elämänsä rakkauden ja he menivät naimisiin.
Koska sormus oli jo täyttänyt tehtävänsä, jatkoi se matkaansa, jolla ei ole alkua eikä loppua.
Asta Jansson
5. Harakan kosto
Kukkulan laella piirtyy yksinäinen kuusi ja sen latvassa pieni, mustavalkoinen hahmo. Sen värit yhdistyvät lumiseen maisemaan. Ukko kulkee ja sen nähdessään alkaa nauraa. Nauraa, nauraa niin paljon, ettei voi lopettaa ja harakka närkästyneenä sanoo:
– Mikä sinusta on niin hauskaa?
Ukko, naurunsa lomasta, vastaa, ettei koskaan ollut kuvitellut tuollaista paikkaa yöpymiseen ja nauraen vielä lisää, jatkaa matkaansa keskellä lumipyryä.
Saapuessaan kotiinsa, hän ei löydä avainta kätköstään. Hänen täytyy jäädä ulos pimeyteen, jäätyen yksinäisyyteen. Aika alkaa tuntua ikuisuudelta…
Kunnes lopulta saapuu pelastus: hänen vaimonsa. Ukko lämpenee, mutta on liian myöhäistä. Hänen varpaansa olivat kylmettyneet niin paljon, että niistä tuli kuuluisat ”harakan varpaat”.
Asta Jansson
6. kaukaisuus
Sanotaan, että tähdet ovat rakkaitamme, jotka tarkkailevat meitä ylhäältä käsin. Olen pitkälläni pehmeässä lumivaipassa hengittäen viileää ilmaa. Ja serkkuni kysyy: ”Jos joku päivä päättäisit tappaa itsesi, miten sen tekisit?” Tällä tavoin, katsoen kaukaiseen taivaaseen ja tuntien, kuinka hengitykseni, pikku hiljaa, pysähtyy. Ja minusta tulee yksi niistä tähdistä, joka heijastuu silmääni.
Asta Jansson